Mun pää on pyörällä Vauhtimittarin viimeisimmästä striibailukierroksesta. Juuri kun kerkesin kirjoittaa Kisuliun palautteeseen että humpashti kuukauden top listan ykköseksi, Vaihtimittari tulee ja raportoi kevyesti 10 eri tehtävää sisältäen valtavan määrän matskua. Blogin kuvista taas saamme kiittää Mälli mousseea. Mahtavaa striibailua kaikilta! Erityisen kiva on ollut katsella kesäisempia kuvia ikuisuudelta tuntuneen marraskuun jälkeen. Usko vähälumiseen kesään alkaa nousemaan taas esiin!
Näiden raporttien lisäksi erottui vielä yksi raportti tehtävään Ota kantaa. Teksti oli sen verran ajatuksia herättelevä, että kopsaampa milkkisksen(?) kirjoitelman suorilta tänne. Aiheen siis, taide ja huumeet.
“Mun entinen heila teki tässä aika äskettäin 50min kestävän yt videon, joka oli osa jotain taideprojektia ja se video oli tehty aineiden vaikutuksenalaisena. Se video sitten herätti paljon ajatuksia ja keskustelua mun sekä mun muutaman ystävän kesken ja sen jälkeen oon alkanut pohtimaan jotenkin tosi paljon taiteen ja huumeiden suhdetta. En ole varmaan ikinä törmännyt rakentavaan kesksteluun taiteen ja huumeiden suhteesta, joka on musta vähän hämmentävää. Välillä saattaa törmätä keskusteluun, kuinka kaikki taiteilijat ovat jotain ‘huumehörhöjä’, eivätkä halua elää tässä universumissa, mutta sitä kehittävämpiä keskusteluita on harvassa. Tuntuu, että taiteilijat muutenkin monesti aina leimataan, varsinkin jos he käyttävät huumeita niin tuntuu, että heidät vaan syrjäytetään yhteiskunnasta.
Jo jossain 1800-luvun alussa taiteilijoiden ja taideharrastajien ryhmissä pidettiin täysin itsestäänselvyytevä mielikuvitusta laajentavien nautintoaineiden vetämistä, koska niiden avulla pystyttiin saavuttamaan inhimillisten mahdollisuuksien huiput ja ammentamaan niistä taidetta. On ehkä vähän huolestuttavaa ajatella, kuinka paljon joku ihminen pystyy omistautumaan taiteelle jos kokee, että oma mielikuvitus ja luovuus ei riitä ilman tajuntaa laajentavia aineita. Joku on oikeasti valmis tuhoamaan omaa kehoaan ja aivojaan ihan vaan, että saisi mahdollisimman merkityksellistä ja ennennäkemätöntä taidetta aikaseksi, se on mulle todella absurdi ajatus. Eihän se tietenkään väärin ole ja jos joku kokee, että se on hänen juttu niin u do u boo, mutta mä vaan toivoisin, että ihmisellä olisi täysi ymmärrys siitä, mitä hän tekee ja varasuunnitelma sen varalle, että mitä jos ne huumeet ei ehkä sittenkään vaikuta kehoon halutulla tavalla.
Jos ihmisen elämän päämäärä on pystyä näkemään kokoajan enemmän ja kauniimmin, niin kuinka kauniisti ja kuinka paljon enemmän on mahdollista nähdä? Ja mitä sitten, kun kokee että on nähnyt tarpeeksi eikä mullistavaa taidetta enää synny? Miten sen jälkeen pystyy enää luomaan mitään taidetta jos on jo saavuttanut ‘huipun’, mitä sillon on enää jäljellä, muuta kuin turmellut aivot? Vai tuleeko koskaan sellasta oloa, että olisi saanut tarpeeksi?
Mulle itselleni taiteen toteuttaminen on tapa käsitellä tunteita sekä ajatuksia ja sen lisäksi se on kivaa ajanvietettä, jonka parissa pystyn viettämään pienen ikuisuuden jos sille päälle satun, mutta se on vaan pieni kiva lisä arkeen. Sitä se on varmasti monelle monelle muullekkin ihmisille, joten on hassua ajatella, että jollekkin ihmiselle taide on koko elämä ja joku tekee kaikkensa sen eteen, eikä se yleensä sillon edes tuota niitä positiivisia fiiliksiä vaan päinvastoin. Taiteen ‘tarkoitus’ yleensä aina on päästä ilmaisemaan itseään ja tuottamaan sitä kautta positiivisia fiiliksiä. Oon ehkä vaan vähän liian jalat maassa menevä tyyppi, jotta osaisin ymmärtää ihmisen ikiaikaista halua ylittää tietoisuudelle avoimen maailman raja.
Iskee aina näin öisin hirveesti ajatuksia ja en tiiä, onko tätä parempaa tapaa purkaa ajatukset, jotka liittyy huumeisiin!”