Ensimmäinen huostaanotto kolmevuotiaana. Koko lapsuusikä laitoskierrettä erilaisissa lastensuojelun palveluissa. Välillä hyviä työntekijöitä, välillä huonompia. Elämän aikuiset ja osoitteet vaihtuvat. Biologisesta vanhemmasta on kova huoli, mutta kukaan ei auta. Silloin kun huoli on kovimmillaan, ei vanhempaa saa edes tavata, liian isot riskit. Omaa paikkaa ei tunnu löytyvän mistään, ja torjutuksi tulemisen tunne on arkipäivää. Lopulta tuntuu, ettei kannata enää yrittää.
Laitoskierteen rinnalle tulevat rikokset ja päihteet. Jännitys peittää alleen ahdistuksen edes hetkeksi. Yhteinen salaisuus hitsaa porukkaa yhteen, elämänmittainen ulkopuolisuuden tunne tuntuu päättyneen. Päihteiden ja rikollisuuden tuoma yhteisö näyttää kuitenkin pian myös ruman puolensa. Tapaturmia, pahoinpitelyitä, huonoja valintoja ja syvenevää ahdistusta. Tuomiot vaihtuvat ehdollisesta ehdottomaksi ja vankilan jälkeen odottaa kodittomuus. Toisaalta vankeusaikana väläytellään ensimmäistä kertaa myös mahdollisuuksia toisenlaisesta elämästä, sillä vankilan sosiaalityöntekijä tarjoaa mahdollisuutta päihdehoitoon. Katkoyrityksiä on takana jo aikaisemmin, mutta vanhoissa kuvioissa on vaikea pitää kiinni päihteettömyydestä muutamia viikkoja kauempaa. Nyt tilanne on kuitenkin uusi, ja sosiaalityöntekijän osoittama luottamus tuntuu hyvältä. Uusi alku voi sittenkin olla mahdollinen.
Tuomion jälkeen uusi kotikunta lupaa jatkaa vankilassa aloitettua päihdehoitoa. Maksusitoumus irtoaa kuukaudeksi. Neljässä viikossa ehtii juuri tottua vankilan ulkopuoliseen elämään, mutta yli kymmenen vuoden mittaista päihdekierrettä sillä ei selätetä. Pitkän anelun jälkeen irtoaa vielä toinen kuukausi, tämän jälkeen on tarkoitus pärjätä omillaan. Tämä ei ole ainoa kuva ongelmien kasaantumisesta, mutta tämä on yksi.
Kaikilla ei ole samat mahdollisuudet, mutta kaikilla on mahdollisuus
On täysin naiivi ajatus, että kaikilla olisi Suomessa samat mahdollisuudet elämässä. Se, että muutamat kouluttamattomien ja moniongelmaisten kotien kasvatit onnistuvat lopulta elämässään menestymään ei tarkoita, etteivätkö tilastot ja tutkimukset sukupolvien ketjuista ja marginalisaation periytymisestä pitäisi paikkaansa. Kyse ei ole pelkästään aineellisista resursseista. Ajatus ja kokemukset siitä, mikä elämässä on mahdollista, on myös periytyvää ja kasvuympäristöstä opittua. Ei ole mahdotonta, että näistä huolimatta lapsi tai nuori lähtee aktiivisesti pyrkimään kohti toisenlaista tulevaisuuden näkemystä. Sen sijaan on täysin kohtuutonta odottaa, että hän tekisi sen yksin.
Nuoret ja nuoret aikuiset, jotka elävät päivittäin päihde- ja mielenterveysongelmien, asunnottomuuden, koulupudokkuuden, työttömyyden ja monien muiden arkipäivän haasteiden kanssa eivät kaipaa mitään tsemppiaforismeja ja voimalauseita arkeensa. He kaipaavat ihmisiä, joita kiinnostaa, jotka eivät heti luovuta ja jotka eivät pomputa tiskiltä toiselle siinä toivossa, että jota kuta toista kiinnostaisi. Ihmistä, joka osaa katsoa sen verran omasta laatikostaan ulos, että huomaa esitellä myös ne vaihtoehdot, joista nuori ei ymmärtänyt kysyä.
Haastatellessani graduani varten kokemusasiantuntijatoiminnassa mukana olevia nuoria päihdetoipujia, huomasin heidän varsin erilaisissa tarinoissaan yhden yhdistävän piirteen. Kaikkien heidän elämässään oli toipumisen katalyyttina ollut joku henkilö, joka uskoi heihin ja heidän mahdollisuuksiinsa vielä silloinkin, kun he eivät itse enää jaksaneet. Tämä on tärkeä muistutus kaikille haastavassa elämäntilanteessa olevien kanssa työskenteleville. On ymmärrettävää, että elämässään jatkuvia vastoinkäymisiä, epäonnistumisia ja torjumisia kokenut nuori kadottaa jossain kohtaa uskonsa tulevaisuuteen. Nuoren kanssa työskentelevän henkilön ei ole kuitenkaan syytä ottaa tätä toivottomuutta itsestään selvyytenä. Muutosmotivaatio ei ole sisäsyntyinen tila, vaan vuorovaikutuksen synnyttämä ilmiö, jota voi joko ruokkia tai lannistaa. Uskomalla nuoren mahdollisuuksiin voi työntekijä parantaa ainakin kahden henkilön motivaatiota: asiakkaan ja omaansa.
Tällä viikolla vietetään ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Tällä viikolla, kuten kaikilla muillakin, meidän nuorten kanssa työskentelevillä on tärkeä tehtävä olla mukana mahdollistamassa muutoksia. Mennyttä emme voi muuttaa, mutta meillä kaikilla nuorten arjessa työskentelevillä on etuoikeus olla avainpaikalla osana paremman huomisen rakentamista.
– Petra Karinen, ehkäisevän huumetyön suunnittelija, YAD ry
