Ystäväni hakeutui hoitoon. Hänen mielenterveytensä on ollut kovalla koetuksella jo jonkin aikaa ja hän oli ajautunut tilanteeseen, jossa seinä tuli yksinkertaisesti vastaan. Päätös avun hakemisesta ei kuitenkaan syntynyt ilman voimakasta rohkaisua ja kädestä pitäen taluttamista. Kynnys hakea apua omiin mielenterveys- tai päihdeongelmiin on usein todella korkealla. Siihen liittyy häpeän, pettymyksen, pettämisen ja hoidon epäonnistumisen pelon tunteita. Ystävälläni kuuluivat kuvioon myös päihteet, mutta avun akuutti tarve oli enemmän mielenterveyspuolella.
Mielenterveystoimisto neuvoi viemään ystäväni sairaalan päivystykseen. Siellä hän kertasi tilanteensa ensin kahdelle eri hoitajalle. Hoitajista toinen neuvoi tulemaan seuraavana päivänä uudestaan, kun psykiatrinen hoitaja olisi paikalla. Halusimme kuitenkin jonottaa vielä lääkärille. Lääkäri kirjoitti reseptin jo ennen kuin ystäväni oli edes kertonut koko tilanteensa ja jälleen ohjeena oli tulla seuraavana päivänä tapaamaan psykiatrista hoitajaa. Eli hänkin pyrki väistämään itsetuhoisen, itkuisen ja totaalisen lopussa olevan ihmisen arvioinnin seuraavaan päivään. En suostunut tähän, vaan vaadin ystävälleni psykiatrisen arvioinnin tekemistä. Se ei järjestynyt, mutta lääkäri otti hänet kuitenkin osastolle.
Ystäväni oli sairaalan osastolla lopulta yhdeksän päivää. Osastolla ei ollut juurikaan psykiatrista osaamista, mutta hoitajat kuuntelivat ja keskustelivat ystäväni kanssa paljon. Tämä auttoi häntä selkeästi jaksamaan ja hän kiittelikin vuolaasti hoitajia. Hänen olotilansa ei kuitenkaan parantunut osastolla olon aikana ja hänellä alkoi olla vahvempia itsetuhoisia ajatuksia. Hän ei kokenut saavansa hoitoa.
Lopulta ystäväni pääsi psykiatriseen sairaalaan. Minä tuuletin mielessäni. Ajattelin, että nyt hän saisi juuri sitä hoitoa, mitä toipuakseen tarvitsee. Tällä kertaa lääkärit osasivat asiansa, mutta heitä ei päässyt tapaamaan suinkaan joka päivä. Hoitajat taas istuivat lukkojen takana ja keskusteluapua heiltä ei juuri saanut, ei edes pyydettäessä (tämä tapahtui useina päivinä). Ylipäänsä kaikkeen oli vastauksena ”Odota” ja odottaminen oli usein turhaa. Hoitaja ei koskaan palannut asiaan. Useina päivinä ulkoilun virkaa ajoi kymmenen minuutin kävely kanttiiniin, koska hoitajia ei huvittanut tai heillä ei ollut ulkoiluvaatteita. Toiminnallisia ryhmiä oli joinain päivinä, mutta ei suinkaan jatkuvasti ja ne korvattiin usein vartin kävelyllä. Pidempiä ulkokävelyjä ystäväni muistaa hoitonsa aikana tapahtuneen kahdesti. Salille ystäväni kuitenkin pääsi lähes päivittäin. Toisin sanoen, hoito oli sisätiloihin lukittuna olemista ja eri lääkkeiden kokeilemista.
Psykiatrisella osastolla vierähti liki kuukausi ja tämän jälkeen ystäväni pääsi tuettuun asumisyksikköön ja avopalveluihin. Tilanne on siis tällä hetkellä hyvä, mutta hoitoketju tähän pisteeseen on ollut käsittämättömän hidas, tehoton ja kaikkea muuta kuin luottamusta herättävä.
Tätä matkaa vierellä kulkeneena minulle heräsi liuta kysymyksiä. Kun ihminen on ylittänyt näkymättömän, mutta korkean, kivuliaan ja todellisen kynnyksen päättää hakea apua, miten hän jaksaa sen käytännössä tehdä? Jollen olisi ollut sairaalan päivystyksessä mukana, olisi ystäväni taatusti jättänyt leikin kesken ennen kuin edes pääsi tapaamaan lääkäriä tai jos olisi jotenkin jaksanut/pystynyt odottamaan lääkäriin asti, niin olisi silti joutunut palamaan kadulle ja tuntenut tulleensa torjutuksi. Seuraava avunhakuyritys olisi tuskin ihan heti tapahtunut. Tai se olisi ollut soitto 112:een.
Miksi ihmeessä selkeä mielenterveyspotilas joutuu makaamaan sairaalan osastolla yhdeksän päivää? Eikö häntä todellakaan saa nopeammin psykiatriseen, jossa hänen hoidon tarpeensa olisi voinut arvioida nopeammin ja paremmin?
Ja kun hän viimein pääsi psykiatriseen ”hoitoon”, niin herää kysymys, että kenen vuoksi hoitajat ovat siellä töissä, jos eivät potilaiden? Jos potilas pyytää saada keskustella, niin luulisi, että juuri psykiatrisen osaston hoitajat ymmärtävät sen tärkeyden. Usein ahdistuksen parhaita purkukeinoja ovat oman pahan olon sanoittaminen toiselle ihmiselle ja ulkoilu. Molemmat tuntuivat tehdyn mahdottomiksi psykiatrisessa hoidossa.
Minua pelottaa. Jos joskus joudun hakemaan apua mielenterveys- tai päihdeongelmiin, niin toivottavasti mukanani kulkee ihminen, joka pitää minut kasassa niin kauan, että saan minulle kuuluvaa hoitoa. Yksin en välttämättä jaksaisi sitä tehdä.
– Janne Paananen, toiminnanjohtaja, YAD –
PS. Tämä on luonnollisesti vain yksittäinen tapaus. Matkan varrella olen soittanut useille ystävääni auttaneille hoitajille ja lääkäreille. Monet heistä tekevät työtä sydämellä ja ammattitaidolla ja olivat kiitollisia siitä, että saivat kuulla lisätietoja potilaasta. Ja loppujen lopuksihan ystäväni pääsi samalta reissulta osastolle, eikä hänen tarvinnut palata kadulle painimaan yksin ongelmiensa kanssa. Harvalle, liian harvalle, taitaa käydä edes näin hyvin.
Onko sinulla kokemuksia avun hakemisesta päihde- tai mielenterveysongelmiin? Oletko kohdannut samanmoisia haasteita tai oletko kokenut saaneesi hyvää hoitoa?
