Se oli näitä aikoja vuonna 2011, kun viimeiset subunokat sniffasin. Ja sitten se alkoi. Hieman itsestään, vailla mitään uskoa tai toivoa, että tästä selvitään. Minä vain päätin. Nyt riittää. Muuten kevääseen mennessä kuolen joka tapauksessa näihin paskoihin. Olin edellisenä syksynä jo ajanut 120 km/h vierelle ajaneen rekan alle. Mietin sitä paljon. Mietin, että huh, se oli lähellä ja kysyin itseltäni kysymyksen: jaksanko ja riittääkö minun voimat taistella irti huumeista vielä toisen kerran? En luvannut itselleni mitään. Päätin, että katsotaan. Eihän siinä mitään menetäkään, ei varsinkaan siinä tilanteessa, kun kaikki oli mennyttä. Tai ainakin se kaikista tärkein, terveys. Olin erittäin heikossa kunnossa. Ja jälkeenpäin mietittynä oli kummallista, ettei sitä edes kukaan huomannut. Tai ei siitä ainakaan kukaan minulle sanonut. Ei kukaan.
Asuin tuolloin mutsin luona. Ajatuksena oli punkata siinä sen aikaa, että saan oman asunnon. Mutsi alkoi jo hermoilemaan, että eikö sitä asuntoa jo ala löytyä. Soitin Joensuun kaupungille, olisiko sitä asuntoa nyt millään saatavilla. Lupasivat palata asiaan. Seuraavana päivänä sain tekstarin: sinulle olisi asunto tarjolla. Muutin omaan asuntoon parissa viikossa. Silloin oli aika tosissaan alkaa selviytymään. Olin tuossa vaiheessa ollut ilman kamaa 1,5 kk. Pahimmat reflat taisivat olla vielä päällä. Ja sitten olisi pitänyt hoitaa kaikki itse. Kuten vaikkapa niinkin perusasia kuin kaupassa käynti. Teki muuten tosi kipeetä.
Aloin syrjäytymään. Ovi oli niin lukossa, kun sen vain sai. Väliovi oli taktisesti raollaan. Jos joku tulee ovelle, se ei kuule, kun menen ovelle katsomaan ovisilmästä. Näin tein kolme vuotta. Olin tuolloin tosi peloissani. Fyysisten kipujen lisäksi henkinen vointi oli romahtanut totaalisesti. Ne kaupassa käynnit oli maailman pahimpia paikkoja. Taisin jossain kohti puhelinnumeroni vaihtaa, ettei ihmeelliset tai tuntemattomat numerot soittelisi, koska niihin en uskaltanut vastata. En todellakaan. Vainoharhat puskivat päälle koko ajan ja hemmetin isolla volyymillä. Verhot olivat kiinni. Koko ajan. Kolme vuotta. Ihan sama oliko aamu, päivä, ilta tai yö, verhot pysyivät kiinni.
Istuin sohvalla, vedin lääkärin määräämät lääkkeet päivittäin ja tärisin. Olin hiessä. Peloissani kuin peura ajovaloissa. Joka ikinen rasahdus rappukäytävässä tai pihamaalla sai minut pidättämään hengitystä. Ja siinä samalla jähmetyin siihen paikkaan missä ikinä silloin olinkaan. Yleensä sohvalla tai sängyssä. Ja puhelin heti äänettömälle.
Aika kului niin hitaasti, ettei mitään rajaa. Olin ne ensimmäiset 9 tai 10 kuukautta sisätiloissa. Pihalle menin vain kun kaupassa piti käydä. Pakkohan sinne oli mennä vaikka jumalaton kuristusote oli kaulalla koko sen kauppareissun ajan. Hyvä etten juossut himaan, kun kaupasta pihalle selvisin. Hullumylly vaan pään sisällä ja maailmanluokan kuumotukset.
Sitten sinä syksynä 2011 hakeuduin mielenterveystoimistoon. En muista miten sinne älysin mennä, mutta se oli mun pelastus. Alkuun siellä käynnit ahdisti ihan vitusti jos näin suoraan sanotaan. Oikeastaan en halunnut mennä sinne, sillä en halunnut puhua kaikesta siitä pahasta mikä minun sisällä majaili. Ensimmäinen vuosi miekkarissa oli kauheaa. Mulla oli koko ajan järkyttävän paha olla. Sitten tapahtui se seuraava nytkähdys eteenpäin.
Mulle vaihdettiin vanha lääke takaisin, sillä se mitä silloin söin, ei auttanut harhaluuloisuuksiin. Niinpä päätettiin testata sitä, mikä oli mulla aikaisemmin ollut ja auttanutkin. Sekopäissäni Peijaksen suljetulla olin vaan väittänyt, etten syö mitään lääkkeitä mitä mulle oli määrätty. Tämä siis sen rekan alle ajamisen jälkeen. Niinpä ne määräsi mulle jonkun uuden lääkkeen josta ei sitten alkua enempää ollutkaan apua.
Niin siellä miekkarissa. Kävin juttelemassa noin kahden-kolmen viikon välein ja koko ajan ahdisti. Te tiedätte sen tunteen, kun ei saa happea. Ahdistus on niin kova, että sieraimetkin menee tukkoon ja tuntuu, ettei osaa edes hengittää. No se lääkkeen vaihto entiseen tapahtui muistaakseni kesäkuussa 2012. Noin kuukautta myöhemmin alkoi helpottamaan. Ne hullut luulot, kuumotukset ja harhat alkoivat saada pienempää roolia mun pään sisällä. Se helpotti kaikkeen. Tässä vaiheessa olin ollut ilman huumeita 1,5 vuotta. Enkä todellakaan tiennyt, niin kuin en tiedä tänä päivänäkään, että miten minä kaikesta huolimatta onnistuin. Se on täysi mysteeri minulle.
Joskus siinä 2012/2013 taitteessa aloin jo saada happea normaalisti. Kaupassa käynnit alkoi sujua. Aloin tekemään erinäisiä asioita helpottaakseni elämääni. Aloin ensinnäkin lenkkeilemään. Alkuun siinä meni 10 min siinä kävelyssä, mutta se olin kuitenkin 10 min enemmän kuin aikaisemmin. Paino tippui viitisen kiloa todella nopeasti. Samalla tein tahallani sellaisia pikku juttuja, että en ostanutkaan esimerkiksi maitoa kahta litraa vaan litran. Tämä siksi, että joutuisin parin päivän jälkeen uudestaan kauppaan. Tuolloin en käyttänyt maitoa muuhun kuin kahviin, sillä ei ollut varaa juoda maitolasillistakaan ruoan yhteydessä. Siedätyin sille kaupassa käynnille ja se alkoi näkymään omassa voinnissa. Sen lisäksi, että fyysinen kunto parani koko ajan, henkinen puoli parani myös. Tuohon aikaan oli jo kiva käydä miekkarissa ja oikein odotin sitä, että pääsisi juttelemaan. Tässä vaiheessa huumeettomia vuosia oli vyöllä jo kaksi.
Keväällä, vappuviikolla, se todellinen nousu ihmisten ilmoille tapahtui. Menin kuntouttavaan työtoimintaan Jokikadun pajalle. Aluksi kaksi kertaa viikossa. Hyvin äkkiä huomasin, että se tosissaan auttaa mua. Niinpä päätin haastaa itseäni lisää. Lisäsin päivän, kun olin ollut pajalla kuukauden. Siitä 1,5 kk eteenpäin vaihdoin puupuolelta ATK-apuohjaajaksi ja päiviä tuli jälleen yksi lisää. Ja näillä sitten mentiin. Kävin ma-ke päivät ATK-puolella ja torstain olin sellaisessa seikkailuryhmässä. Käytiin joka kerta eri paikassa kuin viimeksi, aina jotain pientä tekemässä jne. Ja tämä nimenomainen seikkailuryhmä oli todellinen kultakaivos minun hyvinvoinnille.
Syksyllä 2013 sain kuin ihmeen kautta Joensuun Siniristille ohjaajan paikan, palkkatuella. Olin yhtäkkiä kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja. Vain hetkeä aikaisemmin olin itse kuntouttavassa työtoiminnassa kuntoutumassa ja nyt sitten se homma kääntyi päälaelleen. Se oli vähintään skitso tilanne alkuun ja siinä menikin parisen kuukautta ennen kuin sisäistin sen kunnolla. Siinä meni vuosi enkä ollut päivääkään poissa. En edes silloin, kun oli pakkaskelit tammikuussa 2014. Joka aamu lähes -30C helotti mittarissa tai jos pyörästä oli etukumi rikki, niin sitten kävelin. Eihän matka pitkä ollut, mutta mulla meni nilkat siinä kävelyssä. Mun kenkiä ei ollu suunniteltu mitenkään pitkiä kävelymatkoja varten. Matkaa oli ehkä 4,5 km. Mulle iski penikkataudin molempiin nilkkoihin ja pakkanen huurutti naamaa -25 – -30C asteen verran parisen viikkoa. Menin silti joka päivä töihin.
Noihin aikoihin aloin seurustelemaan nykyisen kihlattuni kanssa. Keväällä 2014 muutettiin saman katon alle. Syksyllä tuli päätökseensä Siniristillä työskentely. Vuoden kun sai vain olla. Olisin varmasti halunnut olla pidempäänkin, mutta laki on laki. Siinä alkoi sekin vuosi olla taputeltu. Marraskuun viimeinen viikko vietettiin Kanariansaarilla, joka tiesi yhden unelman toteutumista. Unelma siitä, että pääsisi lentokoneeseen ja kohteena olisi joku lämmin paikka.
Vaihtui vuosi ja 1.1.2015 aamulla kello 08:00 kuulin kuiskauksen korvissani; “Sami, sinusta tulee isä”. Hienoin lause, mitä minulle on ikinä sanottu. Sitten siinä seuraavan viikon aikana myin hätäpäissäni kohtuu kalliin puhelimeni, koska halusin kihlata kumppanini ja ostaa kunnolliset sormukset. Niinpä sitten teinkin ja sain luurin myytyä. Mentiin kultaliikkeeseen valkkaamaan sormukset ja mentiin kihloihin.
Kesällä muutettiin omakotitaloon vuokralle, huomattavasti lähemmäksi avopuolison aikaisempia lapsia. Ja näin alkoi vuoroviikkosysteemi. Joka toinen viikko lapset ovat meillä ja joka toisen isällään. Tämä on ollut yksi isoimmista helpottavista tekijöistä, mitä avopuolisooni ja sen hyvinvointiin tulee. Se niin kärsi silloin Joensuun aikaan, kun hänen lapset olivat meillä vain kolme viikonloppua kuukaudesta. No syksyllä sitten syntyi minun esikoinen ja avopuolison kolmas lapsi, terve tytär.
Ja nyt, tammikuussa mulla oli viisivuotispäivä. Merkkipäivä siitä, että olen ollut 5 vuotta kuivilla huumeista. Viisi vuotta. Se on noin 1825 päivää. Voitte miettiä, olisinko uskonut pystyväni tähän. Ja voin sen heti tunnustaa, en olisi, en ikinä. Vaikka eka 2,5 v oli “aika” tuskainen ja hidas ajankulun suhteen, on jälkimmäinen 2,5 v mennyt kuin siivillä ja todella nopeasti. Jos jostain asiasta voin olla oikeasti tyytyväinen itseeni, niin tästä. Tein melkoisen työn päästäkseni siitä päihdepirusta eroon. Tai onhan se mörkö mun päässä hautaan saakka, mutta se ei ole enää aktiivinen. Se on kuihtunut lähes olemattomiin. On se kuitenkin päässä muistuttamassa siitä, että kertakin, niin hän vie minut mukanaan. Ja sen jälkeen ei ole enää paluuta entiseen eli nykyiseen tilanteeseeni. Se on kuoleman tie. Mutta onneksi mun ei tartte miettiä huumeita, eikä ne päässä siinä mielessä pyörikään enää ollenkaan. Toki huumeista puhun ja kirjoitan, mutta mielitekoja niihin ei enää ole. Pystyn puhumaan ja kirjoittamaan huumeista ilman ahdistusta tai mitään sellaista, että alkaisi tekemään mieli. Kun ei tee mieli, niin ei tee ja se on hyvä. Ja melkoisen työmaan lopputulos. Ei huumeet mua enää saa.
– Sami
Tsekkaa myös Samin ”Helvetistä taivaaseen” -blogi!
