Paluu yhteiskuntaan ja ”normaalin” ihmisen arkeen ei ole ollut itsellänikään helppoa. Olen siis entinen huumeidenkäyttäjä, nisti, narkomaani, veturi, doubbaaja tai miksi sitten haluatkaan minua kutsua entisen elämäntapani johdosta. Vaikeuksia, tai itse niitä kutsun hidasteiksi, on ollut monia. Niin työpaikkojen suhteen, isänä olemisessa lapsilleni tai muissa vastaavissa. Mutta tässä kirjoituksessa kerron niinkin arkisesta asiasta kuin ajokortti ja siitä kuinka virastossa asioidessa oikeuksistaan täytyy pitää kiinni.
Raitistuessani, toisin sanoen puhtaaksi tultuani, ajokortin takaisin saaminen tuntui oleelliselta asialta. Työpaikan saaminen helpottuisi ja eihän mies ole mies jos ei korttia omista. Menneisyys ja teot, jotka johtivat ajokortin menettämiseen, ovat siis taakse mennyttä elämää. Mutta vaikuttavat toki tähänkin päivään.
Päätöksen tehtyäni suuntasin kohti poliisiasemaa. Poliisiasemalle astuttuani kyselemään kortin saatavuutta takaisin, sisälläni rupesi nousemaan ahdistus pintaan. Mitä jos vanhoja asioita on vielä selvittämättä? Joudunko pidätetyksi? Kysymyksiä nousi pintaan, koska ennenkin oli käynyt näin, vuosien takaisia juttuja otettiin esille tuon tuosta. Puolentoista tunnin aikana ehti jos jonkinlaisia ajatuksia tulvia mieleeni, jopa sekin, että poistuisin paikalta vähin äänin. Kuitenkin jokin sai minut soittamaan kaverilleni ja pyysin tukea. Hyvät neuvot kalliit piti paikkansa tässäkin asiassa, joten päätin jäädä loppuun asti. Tuskallisen odottelun jälkeen vuoroni koitti ja pääsin virkailijan puheille esittämään asiani. Hieman tietojani tarkastettuaan alkoi päivittely: ”Voi kamala mitä tekstiä”, ”Eihän sinun päihdeongelmaa ole selvitetty” jne… No päivittelyn, huokausten ja ihmettelyjen jälkeen sain ajan asiaa hoitavalle poliisille.
Tämä poliisimies tunsi minut entuudestaan ja mainitsi minun käyneen ennenkin huutelemassa korttiani takaisin. Ja mainitsipa vielä, että olin ollut tilastotutkimuksessakin mukana. Tutkimuksessa, jossa kartoitettiin kuinka moni päihteiden käyttäjä oikeasti pääsee irti huumemaailmasta. Olin siitä joukosta ainut jolle näin oli käynyt, mikä entisestään kasvatti halukkuuttani jatkaa päihteettömänä. Asioita siinä kertailtiin ja poliisi luetteli rikosrekisteriäni ja vaiheita elämästäni, mikä oli jokseenkin ahdistavaa. No se on ollut elämääni ja siitä olen kovan hinnan maksanut. Taustani huomioon ottaen poliisi määräsi minut puolen vuoden seurantaan, jonka aikana kävisin antamassa virtsaseuloja ja puhaltelemassa pilliin viikottain. Lisäksi tulisi ottaa kahdet virallisemmat maksa- ja virtsakokeet laboratoriossa. Tämän jälkeen saisin korttini takaisin. Mutta seuranta kokonaisuudessaan jatkuisi vielä kortin saamisen jälkeenkin, joskin harvemmin. Minähän tein työtä käskettyä ja kävin antamassa seuloja ja puhaltelemassa pilliin niin kuin oli sovittu.
Puoli vuotta meni suhteellisen nopeasti käydessäni A-klinikan toimipisteellä antamassa seuloja keskustellen työntekijän ja lääkärin kanssa asioistani. Lääkärin antaessa loppulausunnon päihteettömyyteni pitämisestä oli into piukassa. Siltä istumalta soitin poliisilaitokselle varatakseni aikaa samaiselle poliisille, joka asiaani hoiti. Nainen vastasi ja esitteli itsensä. Minä tein perässä samoin ja esitin asiani. Hetken tietojani tutkittuaan alkoi taas hirveä päivittely, huokailu ja että minun tulisi selvittää päihdeongelmani! Ennen sitä ajokortin takaisin saaminen olisi mahdotonta eli “hoidahan poika asiasi ensin kuntoon”. Ja siinä lomassa hän alkoi terapoida ja neuvoa. No, juuri tätähän olin soittamassa. Lääkärin lausunto kädessäni selitin, että olen hoitanut asiat niin kuin pitää. Nainen mutisi: “vai niin, no, itse asiassa soitit vaihteeseen. Puhelusi on käännetty tänne koska soittamaasi numeroon ei vastattu ja en minä tällaisia asioita hoida.” “No miksi sitten rupesit asiaksesi hoitamaan”, kysyin. “Soita tähän kyseisen poliisin sihteerin numeroon: xx-xxxxxxx.” Soitin sihteerille saadakseni aikaa. Melkein täsmälleen sama ruljanssi alkoi, päivittelyä ja huokailua.
Pyynnöistä ja kyselyistä huolimatta en saanut aikaa asioitani aiemmin hoitaneelle poliisille. Minut ohjattiin menemään poliisilaitoksen palvelupisteelle viemään lääkärinlausunto. Siinä sitten jälleen odottelin puolitoista tuntia, että sain viedä yhden paperin luukulle. Esitin asiani ja kerroin, että puhelimessa minut on ohjattu tänne vaikka minun pitäisi saada aika poliisille joka 
lupia myöntää. Ja mainitsin tällekin virkailijalle, että näin minun oltiin käskettyä toimia. “Vai niin”, tulee tyly vastaus. “Anna se lääkärin lausunto, otan siitä kopion”. Kopion saatuaan, hän antaa alkuperäisen lausunnon minulle ja käskee poistumaan. Siis mitä??!! Enkö nyt saisikaan aikaa sille poliisille tai korttiani takaisin? Mitä tämä nyt oli? “Et sinä tästä mitään korttia saa takaisin, tule puolen vuoden päästä uudestaan kun olet saanut uuden lääkärinlausunnon päihteettömyydestäsi.” Yritin asiallisesti kysyä, pyytää neuvoa tai ylipäätään saada kunnollista asiakaspalvelua, vaikka tunteeni kävivätkin kuumina. Mutta virkailija otti entistä tylymmän linjan ja käski minun välittömästi poistua paikalta. Tiesin entuudestaan, ettei asioita hoideta huutamalla ja räyhäämällä. Se ei ainakaan tilannetta parantaisi, joten poistuin paikalta tappion nielleenä.
Ulkona soitin A-klinikan toimipisteelle omalle työntekijälleni ja selitin tilanteen. Minusta tuntui, että minua oli vedätetty ja että kohtelu virkailijoiden puolelta oli sitä tasoa kuin olisin ollut pelkkää paskaa. Hänenkin mielestään tilanne kuulosti oudolta ja epäilyttävältä. Tultiin siihen lopputulokseen, että hän ottaa asian hoitoon ja soittaa viran puolesta poliisille ja kysyy asiaa vielä häneltä. Jo samana iltapäivänä minulle tuli puhelu: “sinun pitäisi saada aika tänne ajokorttisi takaisin saamiseksi?” No niinpä, sitähän olin yrittänyt koko päivän, mutta turhaan. Kerroin todella huonosta asiakaspalvelusta kyseiselle soittajalle ja siitä, kuinka minua kohdeltiin kuin ilmaa. Hieman närkästynyt ääni vastasi, että ylihuomiseksi olisi peruutusaika, pääsisinkö siihen? “No todellakin pääsen”. Ihmettelin samalla hänen närkästynyttä äänensävyä. Puhelun loputtua tajusin naisen olleen sama sihteeri, joka ei minun kanssani suostunut aikaisemmin asialliseen keskusteluun. Ainakin palaute meni oikeaan osoitteeseen!
Vihdoin päästyäni asiaa hoitavan poliisin luo juttelimme niitä näitä politiikasta ja maailman menosta. Hän kohteli minua kuin ihmistä ja jopa kehuikin, että olin hoitanut asiani järjestykseen ja tehnyt niin kuin oli asia sovittu. Hänellekin mainitsin, että tähän pisteeseen pääsy ei ollut ihan yksinkertaista. Siinä vielä kertailtiin pelisääntöjä, jonka jälkeen poliisi tokaisi: “käy ajamassa inssi, niin saat sen kortin takaisin.” Jiihaa, ei kirjallisia, ei koko ajokoulua uusiksi, mitä olin jo ehtinyt epäillä, koska korttini oli ollut poliisin huomassa useita vuosia. Vain inssi!
Nyt on siis inssit ajettu ja kortti on lompakossa, missä saa luvan säilyä koko loppuelämäni, sillä tällaiseen prosessiin en koskaan enää halua. Omista oikeuksista joutuu siis pitämään kiinni ja sietää sekin, että joskus sinua ei kohdella ihmisenä vaan tuomitaan täysin menneisyytesi takia. Lehmän hermoja se joskus vaatii, mutta maltti on valttia! Ihminen pystyy muuttumaan ja tekemään elämässä suuria käänteitä. Kukaan meistä ei elä menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Merkitystä on vain sillä mitä me tehdään juuri nyt,
tänään.
– Tero, vapaaehtoinen ja YAD:ssa työllistetty –
