Kun puhutaan päihteistä, puhutaan lähes poikkeuksetta erilaisista riskeistä ja kauhukuvista. Usein päihdevalistuksen/-kasvatuksen tarinaksi muodostuu, että suurin riski elämässä on päätyä (päihteiden vuoksi) mielenterveyskuntoutujaksi, työttömäksi, koulupudokkaaksi, rumaksi (hammasvauriot, iho-ongelmat, ylipaino jne.), vammautuneeksi, sairaaksi, yksinäiseksi, köyhäksi, syrjityksi tai velkaantuneeksi. Kaikki edellä esitetyt ovat oikeita päihteiden ongelmakäytön lieveilmiöitä, mutta ne ovat myös vahva heijastus yhteiskunnastamme, kulttuuristamme ja sen arvoista. Päihteiden käyttäminen riskeeraa mahdollisuuden menestyä. Monelle nuorelle listatut asiat ovatkin etäisiä, ja hyvä niin. Mutta millaisen kuvan omasta asemastaan yhteiskunnassa saa sellainen nuori, jonka omaan tai perheen elämään useat näistä tekijöistä kuuluvat jo valmiiksi? Mitä syitä hänellä on olla käyttämättä päihteitä? Vai onko päihdekasvatus suunnattu vain niille, jotka lähtökohtaisesti täyttävät kaikki odotusarvoiset menestymistekijät?
Jos päihdeongelmat esitetään pelkästään sosiaalisen statuksen ja ulkoisen habituksen kautta, tullaan samalla sulkeneeksi käyttäjäprofiilista iso ryhmä ihmisiä perusteettomasti ulos. Päihteiden käyttöön voi liittyä ongelmallisuutta silloinkin, kun tilanne ei ole edennyt äärimmilleen. Tosiasia kuitenkin on, että huumeiden käyttäjä voi olla asunnoton tai asua omistusasunnossa, yksinäinen tai perheellinen, koulutettu tai kouluttamaton, rikas tai köyhä, hyvä- tai huonohampainen jne. Tiukkojen stereotyyppien suurin ongelma on siinä, että niistä tulee odotusarvo. Yksilö ei osaa ajoissa hakea apua, tai sitä ei hänelle tarjota, mikäli hän ei vastaa stereotyyppistä oletusta ongelmallisesta päihteidenkäyttäjästä. ”Eihän tässä vielä huonosti mene, kun on vielä asuntokin tallella.”
Nuoret ovat arvomaailmaltaan, haaveiltaan, tavoitteiltaan ja elämänhistorioiltaan hyvin moniääninen ja heterogeeninen joukko. Pelkästään menestystekijöihin, tai niiden riskeeraamiseen keskittyvä ehkäisevä päihdetyö ei tavoita kaikkia nuoria, sillä kaikki nuoret eivät jaa samaa ymmärrystä siitä, millaista on riittävän hyvä elämä. Nuorelle, jolle uran luominen palkkatyössä ei ole millään tasolla kiinnostava, saati merkittävä asia, eivät koulupudokkuus tai työttömyys ole varsinaisia uhkakuvia. Yksinäistä ei voi pelotella yksinäisyydellä eikä masentunutta henkisellä pahoinvoinnilla. Yhteisöllisyyttä painottavan kulttuurin vaikutuspiirissä kasvaneelle koko yksilöllisiin ominaisuuksiin keskittyvä riskilista voi olla absurdi.
Voidakseen arvioida ja tunnistaa päihteiden riskejä omalla kohdallaan, nuoren on hyvä kyetä ymmärtämään, miksi joku ylipäätään päätyy päihderiippuvaiseksi. Sen ymmärtämiseen ei riitä luettelo riskeistä ja haitoista. YAD ry:n kokemusasiantuntijuusprojektin Expan työntekijät ja vapaaehtoiset ovat riisuneet entisten huumeidenkäyttäjien elämäntarinoista juonenkäänteet ja sattumukset pois, ja lähestyneet asiaa tunnetilojen kautta. Millaiset tunnetilat edeltävät ensimmäistä huumekokeilua? Mitä toiveita, tarpeita tai pelkoja liittyy satunnaiskäyttäjän maailmaan? Millaisia ajatuksia pyörittelee ongelmakäyttäjä? Kokemusasiantuntijoiden kuvaavat tunnetilat ovat perusinhimillisiä ja monelle tuttuja, kuten esimerkiksi turvattomuuden tunne, tarve kuulua ryhmään ja tarve tulla nähdyksi. Tarkoituksena on löytää samaistumispintaa myös sellaisten nuorten elämästä, jossa päihdekokemuksilla ei ole ollut mitään roolia, tai jossa se on hyvin vähäinen.
Viime päivinä olen inspiroitunut suuresti Väestöliiton Maaret Kallion blogitekstistä ”Minulla on asenneongelma”. Sen ydin on siinä, että onnellisuus ei ole vain yksilöllisellä ponnistelulla ansaittu palkinto, josta laiskat jäävät paitsi, vaan monen osatekijän summa, jota yhteisönä voimme yhdessä rakentaa itsellemme ja toisillemme. Kallion kuvaus ajastamme heijastuu myös osittain ehkäisevän päihdetyön piilo-opetussuunnitelmassa: ”Ajassamme on asenneongelma. Se juhlii kovuutta, täydellisyyttä, huippuonnellisuutta ja armotonta puskemista. Ne, jotka huutavat kovimmin ja tahkovat huimimmin, ovat nyt ihailtuja supervoittajia. Haavoittuvuus ja inhimillisyys ovat jääneet huippujen ankarien asenteiden alle. Moni jää vaille ymmärtävää asennetta, ilman oikeutta tavallisuuteen, armollisuuteen ja jaettuun tuskaan. Moni jää näkymättömäksi, koska asenne ei ole kohdallaan, eikä onnea osattu rakentaa omin avuin.”
Ehkäisevän päihdetyön tarkoitus ei ole kertoa nuorelle, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää. Sen sijaan voimme kertoa siitä, että jokaisella on olemassa mahdollisuus rakentaa itselleen riittävän hyvää ja onnellista elämää. Suurin osa meistä tarvitsee siihen apua. Kyse ei ole vain asenteesta, sinnikkyydestä tai sen puutteesta, onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Pelottelun ja kauhukuvien luomisen sijaan, tai edes ohella, voimme luoda toivoa. Riittävän hyvä elämä ei edellytä virheettömyyttä.
– Petra Pohjonen, ehkäisevän huumetyön suunnittelija, YAD ry
