Mitä sitten kun haluaa lopettaa?

Ajatuksena se on hyvin yksinkertainen: ei vaan enää ota, hankkii ehkä työpaikan ja ryhdistäytyy. Käytön alussa en sitä tietenkään edes halunnut, lopussa sitten en enää osannut. Olin yrittänyt lopettaa viimeiset pari vuotta kaman käyttämisen itse, huonolla menestyksellä. Yritin vähentää: vetää vain tiettyinä päivinä, vieroittautua yhdestä päihteestä toisella ja pidättäytyä tahdon voimalla. Hetkellisesti pystyin pidättäytymään subutexista amfetamiinin avulla, kesän ajaksi. Syksyllä kuitenkin jatkoin ja silloin lisäksi meni myös paljon amfetamiinia.

Nykyään ymmärrän, että yritin päästä kuopastani kaivamalla, vaikka olisin tarvinnut työkaluja rakentaakseni itselleni tikkaat. Kuoppa, joka oli joskus tarjonnut suojaa, olikin muodostunut ansaksi. Tunsin yhden ihmisen, joka oli lopettanut mutta palannut kuitenkin käyttämään. Vetokaverit ympärillä eivät kannustaneet muutokseen. Ensimmäinen yritykseni lopettaa kaivaminen oli hakeutuminen katkaisuhoitoasemalle. Päädyin kuitenkin muutaman päivän sisällä takaisin vetämään. Käyttämättä oleminen oli vaikeaa. Tätä jatkui jonkin aikaa. Tein valintaa käyttämisen ja lopettamisen välillä. Viimeisellä kerralla katkaisussa ollessani sain sosiaalityöntekijäni kautta maksusitoumuksen jatkohoitoon.

Päästessäni hoitoon olin henkisesti ja fyysisesti loppu. Olin valmis kokeilemaan kaikkea mitä siellä ehdotettiin. Ohjaajista monilla oli oma kokemus huumeidenkäytöstä ja sitä kautta ensimmäistä kertaa aloin saada työkaluja selvin päin pysymiseen. Hoito perustui osittain liikunnallisuuteen, mikä oli vedonnut muhun kun katkolla ensimmäisen kerran kuulin Villa Hockeysta. Siellä opeteltiin myös arjen perusasioita: vuorokausirytmiä, hygieniaa, siivousta, omien asioiden hoitamista (asunnon järjestäminen, velat), pitämään itsestä fyysisesti huolta, tekemään ruokaa ja syömään säännöllisesti.

Käytön lopettamisen kannalta yhteisöhoidon tärkein elementti mielestäni oli kuitenkin vertaistuen lisäksi se, että siellä pureuduttiin syihin käyttämisen takana ja opeteltiin toimimaan toisella tapaa kuin aikaisemmin. Lääkkeetön ympäristö mahdollisti jonkin uuden näkökulman syntymisen. Päivät koostuivat osittain hoitoryhmistä, joissa opeteltiin asioita päihdeongelman takana . En ollut aikaisemmin kuullut addiktiosta tai ymmärtänyt, että ehkä ongelmani johtuivatkin siitä, että vedän koko ajan päihteitä. En ollut myöskään tietoinen, että on ihmisiä jotka ovat käyttäneet ja elävät nyt hyvää elämää selvin päin.

Päivä aloitettiin ja lopetettiin keskusteluringillä. Hoidossa oli ihmisiä eri vaiheissa, joten pidempään hoidossa olleet pystyivät ottamaan vastaan uudet ja jakamaan kokemustaan, mitä olivat itse hoidon aikana saaneet. Sain kuukausi kerrallaan maksusitoumuksia hoitoon. Sosiaalityöntekijäni sanoi kuitenkin, että voin rauhassa keskittyä ongelmaani eli en joutunut stressaamaan joka kuukausi, että saanko vielä jatkaa kuntoutumista. Olin yhteensä 6 kuukautta Villa Hockeyssa. Olin onnekas, että paikkakunnaltani sai noin pitkät maksut hoitoon, kun useammista saa vain 1-3 kuukauden hoitojakson. Se on aika vähän, jos takana on vaikka 12 vuoden huumeiden käyttö. Moni myös ehtii kuolla käyttämiseen, koska ei löydä avun piiriin tai saa asianmukaista hoitoa.

Itselläni lopettaminen oli hidas ja monimutkainen prosessi. Toipumismatkani alkaminen vaati sen, että pääsin turvalliseen huumeettomaan ympäristöön, pois vanhoista kuvioista ja että kaikki kemia laskettiin alas. Akuutit fyysiset vieroitusoireet menivät ohi kuukaudessa. Kun olin selvin päin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, huomasin, että olin aika sekaisin: kaikki inkkarit eivät olleetkaan enää kanootissa niin sanotusti :-). Silloin ei kyllä hymyilyttänyt. Koin paljon poissaolohetkiä jolloin en ollut todellisuudessa kiinni. Tuijottelin vain kattoa tai maata. Päässäni kävi kova kuhina, analysoin ja keskustelin itsekseni ajatuksissani, ulos vain ei tullut mitään, en kyennyt keskustelemaan tai katsomaan ketään silmiin. Mitään tunnetiloja ei ollut, olin kuin tyhjä kuori. Palautuminen todellisuuteen tuli pikkuhiljaa, päähäni katoaminen oli varmaan mieleni keino suojella itseään.Opettelin puhumaan muille.

Myös tunteeni alkoivat palaamaan asteittain. Aluksi käsittelin niitä liikunnan avulla, sitten opettelin ilmaisemaan itseäni. Opettelin ottamaan vastuuta ja pitämään itsestäni ja asioista huolta – asioita, jotka tavallinen ihminen opettelee jo nuoruudessaan. Kasvamaan aikuiseksi. Turvaverkon rakentaminen uudelle paikkakunnalle, tukitoimenpiteiden kuten työkokeilun ja asunnon järjestäminen vei aikaa. Aika lailla kaikki mitä olin aikasemmin tehnyt piti opetella tekemään toisella tavalla. Sellainen elämänmuutos on aika mahdoton toteuttaa kuukaudessa tai kahdessa, tai ilman asianmukaista hoitoa.

Nyt mulla on neljäs vuosi päihteettä. Nykyään ylläpidän päihteettömyyttäni vertaistuen avulla. Olen saanut työkaluja joita voin soveltaa elämääni jotta pysyn selvin päin ja sen kautta on seurannut paljon hyvää. Saan elää tänä päivänä sellaista elämää, josta nautin. Olen töissä ja opiskelen, vietän rauhallista elämää asustellen yhdessä kumppanini kanssa. Pääsin velkajärjestelyyn, saan luottotietoni parin vuoden päästä takaisin. Elämässäni on hyviä ihmissuhteita.

Suurimpana asiana kuitenkin pidän sitä, mitä on tapahtunut sisällä. Mun ei tarvitse käyttää enää jos en halua. Olen oppinut käsittelemään omia fiiliksiä ilman päihteitä ja hyväksyn paremmin itseni sellaisena kuin olen. Musta se on todellista vapautta. Kunpa kaikilla olisi siihen mahdollisuus.

– anonyymi toipunut

PS. Käy allekirjoittamassa adressi nuorten huumekuntoutujien maksusitoumusten pidentämiseksi.