Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana seurannut melko aktiivisesti sekä päihdekeskustelua (työn puolesta) että ravintokeskustelua (oman kiinnostuksen puolesta). Olen havainnut teemojen olevan jollain tavalla toisiinsa kietoutuneita. Tietyt yhteiskunnan arvot, trendit ja ajankohtaisuudet heijastuvat molempiin teemoihin samalla tavalla. Molemmissa vallitsevat asenteet ovat voimakas käyttäytymistä ohjaava tekijä, yksilön tarve kuulua johonkin ajaa puhtaan tarpeen tyydyttämisen ohi valintatilanteessa.
Yleisten suositusten vaiheessa ravintopuolella tankattiin ruokaympyrää, vaihdettiin voi margariiniin, rajoitettiin kanamunansyöntiä kolesterolin pelossa. Laihduttajalle kerrottiin ohjeeksi, että pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa. Päihdepuolella oli viinaa ja tupakkaa, ja sitten yksi iso möykky nimeltä huumeet, joka oli kuolemaksi. Huolestuneet vanhemmat ostivat nuorisolle keskikaljaa, etteivät vain niihin huumeisiin koskisi, ja porttiteoriaa levitettiin kuin uskontoa.
Siirryttiin laajan kyseenalaistamisen vaiheeseen. Ruokaympyrä revittiin palasiksi, ja mielenkiinto siirtyi yksittäisiin ainesosiin, makro- ja mikrotason ravintohifistelyyn. Happotasapaino, glykeeminen indeksi, proteiini-hiilihydraatti-rasvasuhde, hyvät ja huonot hiilarit, hyvät ja huonot rasvat. Päihdepuolelle rakentui loputon vastakkainasettelu laittomien ja laillisten päihteiden välillä. Kumpi on vaarallisempaa, kannabis vai alkoholi? Miksi osa päihteistä on laillisia ja osa laittomia? Vertauksia tehtiin niin sokeriin kuin reseptilääkkeisiinkin, parhaimmillaan tai pahimmillaan molekyylitasolla. Fokus tuntui unohtuvan molemmissa teemoissa knoppitiedon alle.
Ruoan energiasisällön ohella kiinnostusta herätti myös ruoan alkuperä. Luomua, lähiruokaa vai tehotuotettua? Samaan trendiin hypättiin myös päihdepuolella. Luomualkoholien myynti kasvoi, ja kannabiksesta lanseerattiin puhdas luonnon tuote – oli se sitten kasvanut vaatehuoneessa keinovalolla tai ei.
Rinnalle alkoi kehittyä terveysvaikutteisten ja funktionaalisten ruoka-aineiden tarjonta. Ja funktionaalisuudella ei tässä yhteydessä tarkoiteta ruoan varsinaista funktiota eli kropan ravitsemista, vaan erinäisiä lupauksia aineenvaihdunnan paranemisesta, vastustuskyvyn paranemisesta, piristymisestä, laihtumisesta, mielenrauhasta, hyvästä olosta ja ties mistä. Päihdepuolella eri tuotteista on jo pidempään keskusteltu itselääkitsemisen välineinä. Yksi tuote auttaa rauhoittumaan, toinen piristymään, kolmas tuo unen ja neljäs tekee seuralliseksi. ”Terveysvinkkejä” jaellaan paitsi kaveriporukoissa ja nettipalstoilla, myös iltapäivälehdissä ja muissa medioissa. Listoja tehdään niin viinin kuin kannabiksenkin terveysvaikutuksista. Samalla kuntoiludopig nousee otsikoihin.
Ravintopuolella on suoritettu jonkinlainen paluu juurille. Paleoruokavalio, puhtaus ja lisäaineettomuus ja tietynlainen konstailemattomuus ovat korvanneet osan ruokahifistelystä. Aiemmin kovin parjattu ”kaloriteoria” (ihminen laihtuu, jos syö vähemmän kuin kuluttaa) on nostettu taas pinnalle. Päihdepuolelta en vastaavaa kehitystä ole havainnut, tosin täysraittiiden nuorten määrän kasvaminen kouluterveyskyselyissä lienee viestii osaltaan uuden trendin synnystä.
Monet ihmiset ovat kokeneet eri medioissa käydyn ravintokeskustelun hämmentäväksi. Välillä liputetaan rasvattomien maitotuotteiden kanssa, välillä hamstrataan voita ja 10 % rasvaa sisältävää turkkilaista jogurttia. Ristiriitainen tieto hämärtää omaa ajattelua, ja voin ja öljyn debatti on saanut ihmiset kyselemään, että mitä sitä enää uskaltaa syödä. Yksi mielestäni erityisen hyvä piirre on julkisen keskustelun mukanaan tuoma tiedostaminen. Suomalaiset ovat heränneet pohtimaan ruokailutottumuksiaan ja valintojaan. Mitä tämä minulle tekee ja onko oloni parempi, jos olen ilman? Samaa henkeä toivon myös päihdeasioihin. Oli lopullinen päätös mikä hyvänsä, pitäisi sen perustua tietoiseen valintaan ja riittävää taustakartoitukseen. Riittävä tieto on parasta riskinehkäisyä.
Petra, YAD ry:n toiminnanohjaaja
