Järjestömme pääteemana vuodelle 2024 on määritelty huumeidenkäytön stigman eli häpeäleiman vähentäminen. Tämän teeman linjassa on ollut myös järjestömme nimen vaihto tai sen lyhentäminen muotoon “YAD ry.” Suurimpana syynä tähän oli päästä eroon sanasta “against”.
En ole itse kokenut stigmaa huumeidenkäytöstä, mutta pohdin, onko se kuitenkin koskettanut minua jollain tavalla. Muistan tilanteen joskus ala-asteella, kun olimme poikien kanssa kirkonkylällä seikkailemassa ja näimme tuntemattoman miehen horjahtavan lumipenkkaan kesken epävakaan askelluksen. Yksi tovereista osoitti miestä ja kuin ihmeen nähneenä huusi: ”Kato, känniläinen!!!”. Tämä on ehkä ensimmäinen muisto, jolloin näin ja määrittelin ihmisen ensisijaisesti päihteidenkäytön kautta, sen sijaan että olisin tuntenut ensisijaisesti myötätuntoa. Nyt mietin, mitä tai miten lähipiirissä oli aiheesta puhuttu, kun osasimme kuitenkin jo silloin ”määritellä känniläisen”. Tilanne ei tuntunut minusta pelottavalta, mutta ehkä jännittävältä, ja pysyttelimme kuitenkin hahmosta turvallisen välimatkan päässä.
Ensimmäisenä festarikesänäni YADin vapaaehtoisena noin 16-vuotiaana tutustuin ensimmäistä kertaa ihmiseen, jolla oli huumeiden käyttötaustaa. Hän oli minua vanhempi mutta monella tapaa samanhenkinen, ja koen, että hän piti minusta hieman isoveljellisesti huolta ensimmäisellä festarireissullani. Reissun jälkeen päädyin myös hänen kämppänsä sohvalle nukkumaan puolikkaan yön ennen junaa kotiin. Vaikka henkilö oli siinä vaiheessa hyväksi ja turvalliseksi koettu, muistan kuitenkin myös ajatuksen, että vanhemmillani oli jo nyt hieman pureskeltavaa siinä, miksi poikani halusi lähteä festareille puhumaan huumeista ja vieläpä nukkumaan tällaisen tyypin sohvalla. Taisin aamulla nukkua pommiin ja myöhästyä, mutta kaveri auttoi minut seuraavaan jatkoyhteyteen.
Vuonna 2019 olin katsomassa Ismo Alangon keikkaa Lutakossa. Keikka loppui joskus puolenyön aikaan, ja kotiin kävellessäni sain matkakumppanikseni toisen tuntemattoman, hieman epävakaan askeleen omaavan henkilön. Hän kysyi tietä kaupungilla reiveihin, ja koska matkamme sattui olemaan samaan suuntaan, päätimme kulkea sen yhdessä. Matka meni mukavasti ja nopeasti hyvässä seurassa. Puhuimme muun muassa hänen saman illan amfetamiinin käytöstään, ja hän symppasi sitä, että olin ollut kuuntelemassa livemusiikkia selvin päin. Hänen kysyessään, mitä teen työkseni, vastasin tekeväni nuorisotyötä. Vaikka olin pitkään kohdannut ja ollut huumeita käyttäneiden ihmisten puolella, sillä hetkellä tunsin, että jos olisin kertonut olevani töissä järjestössä nimeltä Youth AGAINST drugs, olisin asettanut itseni häntä vastaan. Kohtasin hänet ilman työidentiteettiä ja ihmisenä. Määränpäässä halasimme ja jatkoimme omia matkojamme. Kirjoitin tästä tapahtumasta jo silloin hieman provokatiivisen tekstin ajatuksenani se, kuinka niin tavallinen ja harmiton kävely joissain mielikuvissa voisi olla kauhistuttava ja pelottava vain sen takia, että huumeet liittyivät tilanteeseen.
Stigma lisää häpeää, syrjäytymistä, eriarvoisuutta ja vaikeuttaa avun pyyntiä. Toivon, että nämä muisteluni herättävät ajatuksia ja rohkaisevat jokaista meistä tarkastelemaan omia asenteitamme ja ennakkoluulojamme huumeita käyttäviä ihmisiä kohtaan. Pienet teot ja asenteiden muutos voivat merkittävästi edistää stigman vähentämistä ja rohkaista avointa keskustelua. Maailmaa voi parantaa jokaisessa kohtaamisessa.
