Meitsi on nyt valmistunut YADilta oppisopimuksella mediapalvelujen toteuttajaksi. YADilla on lähes aina joku tekemässä oppisopimusta, yleensä lähihoitajan tai nuoriso- ja yhteisöohjaajan tutkintoa. Mutta kuten meitsin kohdalla näkyy, myös media-alan tutkinto on mahdollinen suorittaa viestintätehtävien parissa!
Vuoden ja neljän kuukauden puristuksen jälkeen, valmistuminen häämöttää ja on aika jättää taakse työntekijän rooli. Pyrin kuitenkin edelleen olemaan toiminnassa mukana vapaaehtoisena!
YAD on ollut isossa osassa meitsin elämää tammikuusta 2020, eli pian 3,5 vuotta. Mä oon aloittanut viestinnän työkokeilusta, siirtynyt vapaaehtoiseksi, jatkanut siitä vapaaehtoistyön koordinaattorina, jonka jälkeen siirryin Jyväskylän paikallistiimin vastaavaksi, kunnes lopulta tammikuussa 2022 päädyin nykyiseen rooliini järjestötiedottajaksi oppisopimuksella. Paikkakuntakin on kerennyt välissä vaihtua Jyväskylästä Tampereelle, samoin työtehtävät viestinnästä vapaaehtoisten ohjaamisen kautta takaisin viestintään. Eikä saa unohtaa toimistolla siivoamista, joka on sisältynyt enemmän tai vähemmän jokaiseen rooliin! 😀
Kun ensimmäisen kerran saavuin Lutakkoon YADin toimistolle, kamppailin melkoisen paljon oman päihteettömyyteni kanssa. Vaikka itselläni ei kokemusta päihteiden käytöstä löydy juurikaan, niin mun lähipiirissä tai ympärillä ei ollut ketään toista päihteetöntä ihmistä. Tunsin usein ulkopuolisuutta, jonka kanssa koitin tulla parhaani mukaan toimeen. Olin tottunut katsomaan päihtyneiden läheisten perään, pitämään heistä huolta ja hyväksynyt sen, että kaikki juhlistamisen arvoiset asiat ja vapaa-aika ympäröidään alkoholilla tai muilla päihteillä. En mä siinä vaiheessa tiennyt mistään muustakaan. Kriiseilin sen kanssa onko päihteettömyys sittenkään oikea valinta, jos se tuo mukanaan korostuneen ulkopuolisuuden tunteen? En vielä edes siinä vaiheessa, kun työkokeilu YADilla alkoi ajatellut löytäneeni päihteetöntä yhteisöä. Kuvittelin tulleeni suorittamaan työkokeilun loppuun ja jatkavani sitten muihin kuvioihin. Siinä kuukausien kuluessa jotain kuitenkin loksahti paikoilleen ja aloin kyseenalaistamaan kaikkea mitä päihteidenkäyttökulttuurista olin oppinut. Tajusin, että ei juhannus, jossa täytyy pelätä jonkun jäävän auton alle lähtiessään päihtyneenä pyörällä kauppaan tai synttärijuhlat, joissa istun ystävän opiskelija-asunnon parvekkeella kuunnellen hänen ystävänsä traumaattisia kokemuksia, joista puhuminen taukoaa aiemmin nautitun viinan pyrkiessä kehosta ulos ja parvekkeelta alas, ole ainoa vaihtoehto tuntea kuuluvansa osaksi porukkaa.
Mä oon saanut YADilta yhteisön, johon oon aidosti tuntenut kuuluvani. Oon saanut keskustella ja oppia päihteistä sekä siitä laajasta ja monipuolisesta ihmisjoukosta, joka niitä käyttää. On ollut huojentavaa puhua ääneen omia päihteisiin liittyviä pohdintoja ja tulla kuulluksi sekä ymmärretyksi, eikä ajatuksia ole sivuutettu tai hyökätty vastaan syytöksillä moralisoinnista ja ilonpilaamisesta. Nyt reilu kolme vuotta myöhemmin, ulkopuolisuuden tunne on helpottanut ja valintaa kulkea päihteetöntä tietä ei tule juurikaan pohdittua. Pidän sitä normina, eikä se enää herätä ristiriitaisia tuntemuksia tai epäröintiä. Tilanne voisi olla hyvinkin erilainen, jos tää järjestö ei olisi tullut just oikeassa kohtaa osaksi mun elämää.
Kiittää ja kuittaa,
Kati
